Villasukkaihmisen onni

 Olen onnellinen! Olen vihdoin, monen monen vuoden haaveilun jälkeen, neulonut itselleni villasukat! Olen minä sukkia neulonut aiemminkin, mutta ne ovat aina olleet jollekin toiselle. Äidille ja pikkusiskolle olen neulonut useita sukkia, koska olen ajatellut, ettei niille raukoille muutkaan neulo :D Tällä kertaa oli kuitenkin pakko olla itsekäs, sillä villasukkavarastoni oli huvennut lähes olemattomiin. Lempisukkiini on ilmestynyt ammottavia reikiä ja parsimista en osaa, enkä suoraan sanottuna viitsi edes opetella (hui kauhistus, nyt se on sanottu). Tuskin koko kantapään kokoisia reikiä edes pystyisi parsimaankaan, vaikka olisi maailman paras siinä hommassa. 

Minulla on aina villasukat jalassa. Kotona, töissä, jopa lenkkipolulla. Ne ovat vain niin mukavat ja lämmittävät olemattoman ääreisverenkierron kylmettämiä varpaitani. Nyt kun Prisman alekorista pilkisti sangen herkullisen värinen Novitan Nalle-lanka (Luontopolku, koivu), oli sukanneulontaan helppo ryhtyä. Malliksi valikoitui ihan perussukka kantapäävahvistuksilla.  Jostain kummasta löysin aikaakin. Oli pitkästä aikaa todella rentouttavaa ja kotoisaa kaivaa sukkaneule esiin ja käpertyä viltin alle sohvannurkkaan. Pitkään aikaan ei ole ollut sellaista fiilistä, että viitsisi siinä sohvannurkassa tehdä mitään muuta, kuin möllöttää. 

Sukat valmistuivat sopivasti ennen perheen viikonmittaista ruskaretkeä. Suuntasimme mieheni, Neiti Näpsäkän ja Luna Labbiksen kanssa Lappiin, Pallastunturille ja Kilpisjärvelle, ruskaa ihailemaan ja patikoimaan. Oi, miten nautinkaan! Olen kasvanut partiolaisena ja viettänyt suuren osan lomistani luonnossa retkeillen tai leireillen. Tuo viikonmittainen eräretki tuntui kuin paluulta tuohon aikaan. Lapin luonnossa ja hiljaisuudessa piilee uskomaton  rauha. Tunturipaljakoilla patikoidessa ei kaipaa mitään muuta. Nyt on akut ladattu ja pää nollattu syksyä varten.

 Kuten tiedätte, Lappiin kertyy ajomatkaa "muutama" tunti. Matkailuautolla körötellessä, sitä ajomatkaa on vielä vähän enemmän. Matkan aikana aloitin uuden neuleen ja sain luettua mielenkiintoisen kirjan. Tuo Pauliina Rauhalan Taivaslaulu käsittelee käsinkosketeltavalla tavalla perheenäidin uupumista. Vaikka oman uupumukseni syyt ovatkin hyvin erilaiset kuin kirjan päähenkilöllä, itse asiassa päinvastaiset, oikein ahmin kirjan kannesta kanteen. Nyt ymmärrän myös hieman paremmin vanhoillislestadiolaisia lapsuudenystäviäni. Suosittelen kirjaa kaikille! Neuleesta syntyy muuten ihana Whisper cardigan (ja toivottavasti pian). 

Sitten vielä kaikki käsityöihmiset hox hox! Ihana ja aikaansaava ystäväni Mari on perustanut aivan loistavan verkkoportaalin, joka kokoaa Suomessa valmistetut käsityötuotteet yhteen paikkaan. Palvelun nimi on astubutiikkiin.fi ja sieltä löytää koko ajan täydentyvän kokoelman mitä ihanampia suomalaisia käsitöitä. Portaali on todella selkeä ja helppokäyttöinen ja itse voin täydestä sydämestä suositella sitä(kin). Odotan jo kuin kuuta nousevaa ihanaa Lumoan riipustani, jonka pitäisi pikapuoliin tipahtaa postilaatikkooni. Klikkaa siis tutustumaan butiikkiin ja ihanaan arvontaan. Klikkaamalla blogini sivupalkista löytyvää kuvaa, pääset suoraan arvontaan.

Maata näkyvissä

Viime talven ja kevään seilasin todella syvissä vesissä. Työuupumus. Huh, mikä kamala hirvitys. Se hiipii elämääsi huomaamatta ja aluksi varastaa kaikki värit elämästäsi. Sitten se piilottaa näkyviltäsi kaikki elämän pienet ilot niin, ettet enää muista, miten niistä nautitaan. Lopulta huomaat olevasi melko tylsä ja tylsistynyt ihminen, jota ei innosta mikään. Pahimmillaan tuo vieras vaikuttaa myös fyysiseen terveyteesi.

Minä huomasin saaneeni tuon vieraan jo kauan sitten. Nyt huomaan, että ystävät olivat yrittäneet vihjailla minulle siitä jo jonkin aikaa. Eräs, työuupumuksen läpikäynyt, jopa hyvin selvin sanoin. Lopulta tajusin sairastuneeni uupumukseen vasta, kun ihana ystäväni totesi keskustelleensa minun nuutuneisuudestani toisen ystävän kanssa. Ensin mietin, pitäisikö tuosta pahoittaa mielensä. Hyvin pian tajusin kuitenkin, että tuo lause oli parasta, mitä minulle oli tapahtunut pitkään aikaan. Aloin pohtia omaa olotilaani ja siihen vaikuttavia tekijöitä ihan oikeasti. Tajusin, etten halua aina olla näin nuutunut. Minä haluan osata jälleen nauraa vedet silmissä, enkä vain leikisti. Minä haluan taas muistaa, miten elämästä nautitaan ja iloitaan. 

Lienee sanomattakin selvää, että tämä blogi on jäänyt talven ja kevään aikana täysin heitteille. Eipä sillä, että minulla olisi ollut mitään kerrottavaakaan. Käsityöt jäivät ensimmäisenä kaapin uumeniin. Olen ollut nyt kesälomalla viikon verran ja uskon, että olen saanut karistettua tuosta nuutuneisuudesta ainakin osan. Ainakin käsityöt ovat jälleen löytäneet kaapista ulos. Myös täällä kotona olen saanut saatettua monta rästissä ollutta sisustusprojektia loppuun. Toivottavasti saisin niistä osan näytille myös tänne blogiin.

Ymmärrän kyllä, ettei yksi kesäloma korjaa työuupumusta. Sama kierre on edessä jälleen syksyllä, jollen oikeasti saa muutettua työni kuormittavuutta. Ongelmana vain on se, että olen pohjimmiltani täydellisyyden tavoittelija; en osaa tehdä töitäni hutaisemalla. Samalla huolehdin sitten myös muiden töistä. Uskon kuitenkin, että olen sisäistänyt jotain. En halua päästää uupumusta kylään uudestaan.

Vaikka tämä on alunperin tarkoitettu käsityöblogiksi, halusin kirjoittaa aiheesta. Ehkä se muistuttaa minua ensi syksynä, kun jälleen lupaan oman työpanokseni liian moneen projektiin ja huomaan uupuvani työtaakan alle. Tottakai työ on tärkeä osa elämää, täyttäähän se vuorokaudesta parhaimmillaan jopa kolmasosan. En kuitenkaan halua sen sieppaavan myös loppuja kahta kolmasosaa. Tiedän, etten ole ainoa asian kanssa painiskeleva. Tsempataan me toisiamme ja muistutetaan niistä elämän tärkeämmistä asioista: perheestä, ystävistä ja tietysti - käsitöistä.